Sietämisen kevyt olemus

Olin seuraamassa Rokumentti-festivaaliin liittyvää Joensuun rasistinen menneisyys -seminaaria. Melkoinen yleisömenestys klo 12 perjantaina: salin 250 istumapaikkaa olivat täynnä ja viitisenkymmentä istui seinustoilla. Hieno tilaisuus ja hienoa puhetta.

Keskustelussa oli mukana entinen skini, entinen teini (nykyinen toimittaja), tutkija (junan tuoma), näyttelijä (musta maahanmuuttaja),  poliisin erityisnuorisotyöntekijä (junan tuoma) ja perhekodin johtaja (maahanmuuttaja, ei musta). Seminaari käsitteli Joensuun lähihistorian surullista skinimenneisyyttä. Käydyssä dialogissa etsittiin työkaluja nykyisten ongelmien ratkaisuun lähihistorian diskurssissa. Kysessä ei ollut varsinaisesti maahanmuuttaja vs. rasisti -dialogi vaan dialogissa käsiteltiin asioita, joita tulevassa dialogissa tulisi presentoida.

Jos et ymmärtänyt  edellistä kappaletta, hyvä niin. Ei tarvitsekaan. Höpöjargon on tarkoitettu niille, jotka ovat kotoisin Jargonista ja joiden äidinkieli on höpöjargon. En ole mikään rasisti, mutta minusta jargoneita pitäisi auttaa omissa maissaan; virastoissa, projekteissa, käyttöohjeissa, yliopistoissa ja lääkärin vastaanotolla. Tehokas jargoninjahtaus on vaikea asia. Emme edes tarkalleen tiedä, minne kaikkialle Jargon on levittänyt lonkeroitaan. Taistelu jatkuu: paras jargoni on kuollut jargoni. Eläköön!

Se Jargonista.

Jos haluamme keskustella jonkin erilaisen kanssa, meidän on opeteltava uusi kieli, varsinkin jos olemme kotoisin Jargonista. Paitsi jos jostain kummallisesta syystä tämä erilainen puhuu samaa kieltä. Hups! Jos hän puhuu samaa kieltä, ei hän olekaan erilainen, vaan samanlainen. Me puhumme kielillä, me ajattelemme kielillä, me olemme kielillä. 

Me haluamme keskustella (dialogi tarkoittaa sitä) elämisestä erilaisten kanssa. Tai siitä, että emme halua. Keskustelussa on yksi tärkeä asia, jota ilman keskustelua ei ole; Meidän pitää ymmärtää, mitä toinen sanoo. Puhua samaa kieltä. Tai sinne päin. Maahanmuuttokeskustelussa on vaikeaa se, että maahanmuuttajan  kielitaito on puutteellinen ja meidän supisuomalaisten on pinnisteltävä, jotta kuulemme. Pieniä ovat meidän pinnistelymme maahanmuuttajan pinnistelyyn verrattuna. Vaikeampaa on huomata, että samaa pinnistelyä tarvitsemme rasistin kanssa keskustellessamme. Kieli vaikuttaa samalta, mutta silti oudolta.

Kyse ei ole pelkästään muodosta, vaan myös totuuksista. Minulle yksi asia on totta, toiselle toinen. Toiselle neekerit ovat rumia, toiselle monikulttuurisuus on paratiisi. Jos hyväksymme derridadan, kaikki voi olla totta ja kaikki oikeassa. Valitettavasti kukaan ei elä derridadassa, vaan jaamme saman maailman.

Jos joku ei ymmärtänyt edellistä kappaletta, niin hyvä. Ei tarvitsekaan.

Tarkoitan sitä, että tavan tallaajalle kunnon rasisti on yhtä kaukainen ymmärryksen saavuttamaton kohde kuin ulkomaalainenkin. Et sinä perkele tavallinen ihminen ajattele pitkin päivää näitä asioita. Sitä varten ovat filosofit.

Eikä ole. Ajattele itse.

Ajattelua helpottavat valmiit sloganit, iskulauseet. Oma slogan kuulostaa hyvältä, toisen pahalta. Pahinta kuitenkin on, että sloganit tahtovat olla puolitotuuksia. Ja puolitotuus on huonompi asia kuin vale. Valeen voi aina kumota, mutta puolitotuudesta jää toinen puoli kumoamatta ja alkuperäinen väite elää välitilassa. Tarkastelkaamme kahta yleistä slogania.

"Vitun neekerit!"

Hyvä iskulause; Lyhyt, ytimekäs ja helppo muistaa. Se kertoo, että mustaihoiset ovat syyllisiä johonkin.Puolitotuuden tapaan se jättää kertomatta, mikä se rikos oikeastaan oli.

"Tavoitteenamme on monikulttuurisuus."

Hyvä iskulause;. Lyhyt, ytimekäs ja helppo muistaa. Huonona puolena on se, että kukaan ei oikeasti tiedä, mitä se tarkoittaa. Puolitotuuden tapaan se ei kerro, mitä se yksikulttuurisuus on.



 Keskustele tässä nyt sitten. Mistä saisimme tulkin?